#prayforparis

Mä herään sunnuntaiaamuun Suomessa vailla sen suurempaa huolta tai surua. Samaan aikaan Ranskassa, Pariisissa, herätään epätietoisuuden keskelle. Kaikki haluavat jatkaa elämää normaalisti, mutta kyllä siinä hetki menee, ennen kuin kaikki pystyvät sanovansa elävän normaalia elämää. Pelko kulkee mukana. Voinko mennä lähikauppaan, selviänkö sieltä hengissä takaisin? Pitää kuitenkin uskaltaa ja luottaa, että jotain hyvääkin vielä on. Vaikka se on varmasti tällä hetkellä hyvin vaikeaa pariisilaisille.

Nyt kuitenkin olen lukenut hirveästi aiheesta tekopyhyys, ja kuinka se huomattiin nyt tämän terroristi-iskun myötä viimeistään. Monet ihmiset ovat Facebookissa päivittänyt profiilikuvakseen Ranskan lipun, mikä on mun mielestäni hieno myötätunnon sekä kunnioituksen ele. Kuitenkin tähänkin asiaan, niin kuin ihan jokaiseen, löytyy aina joltain pahaa ja ilkeää sanottavaa. Tällä kertaa mä vedin tunteisiin, kun silmiini alkoi tulemaan "vittu te ihmiset joilla tuo lippu on, tiedättekö edes minkä takia pidätte sitä" tai "kirjoittaa #praforparis, mutta ei varmasti edes rukoile". Jaoin itse fb:ssä koskettavan tekstin, johon juurikin kirjoitin otsikossakin esiintyvän tekstin. Sen jälkeen näin juurikin tuon kommentin, joka liittyy tuohon rukoiluun. Hetken aikaa mietin, että tottahan se on, enhän mä ristinyt käsiä ja viettänyt hiljaista hetkeä.

Muistin kuitenkin erään asian rippikoulusta. Meille kerrottiin, että rukoilu ei tarkoita sitä, että ristii kädet ja on hiljaa. Rukous voi olla se, että annat ajatuksesi ja toiveesi muille. Ja tässä Pariisin tilanteessa olen jo useamman kerran niin tehnyt. Rukous voi myös olla sitä, että sanot jonkin asian ääneen. Rukous ei vaadi mitään. Se vain on. Ja kuka on mulle sanomaan, että ethän sä edes rukoillut? Niin, ei kukaan. Tiedän itse, että olen antanut lämpimiä ajatuksia. Rukous ei ketään pelasta, mutta ihminen, jolla on myötätuntoa, toimii näin.

Monet ovat myös olleet pahoillaan, sillä muualla maailmassa on normaalia, että 120 ihmistä kuolee päivässä, mutta se ei ylitä mediakynnystä. Mietittyäni tätä asiaa, en osaa vieläkään järkevästi sanoa siitä mitään. Joudun omastakin mielestäni tylysti toteamaan, että niin valitettavaa kuin se onkin, muualla maailmassa on totuttu siihen. Me ollaan totuttu, että Syyriassa on huonot oltavat, ja tiedetään, ettei sieltä enää uutisoida joka asiasta. Kehitysmaista me tiedetään, että heillä on kamalaa. Nälänhätää ja kaikkia kamalia sairauksia. Me ollaan opittu elämään sen asian kanssa, vaikka se ei saisi olla niin. Sitten on Ranska, jossa ei ole mitään tämän tapaista normaalisti. Se koskettaa, ihan hirveästi. Media reagoi, maailma reagoi ja kaikki reagoi. Kaikki on ihmeissään, hieman peloissaan ja he haluavat osoittaa olevansa tukena. Toiset fyysisesti, toiset henkisesti.

Mä en voinut tarjota kenellekään hätämajoitus paikkaa vaarallisen paikan lähellä, mutta mä pystyin osoittamaan välittämiseni sillä, että vaihdoin profiilikuvani. Mielessäni ei edes käynyt, että joku ihan oikeasti siitä pahottaisi mielensä. Maailmassa on paljon pahaa, ja jos kaikkea surisi, saisi kokoajan olla surullinen. Ja faktahan se on, että tämä tapahtui nyt jo niin lähellä, paljon lähempänä kuin monet muut ikävät asiat, se pelästyttää paljon enemmän meitä suomalaisiakin. Väkisin tulee sellainen olo, että onko seuraavana vuorossa Suomi? Sitä on kuitenkin ihan turha alkaa miettimään tai pelkäämään.

Haluan lähettää paljon lämpimiä ajatuksia Pariisiin <3
Kaikille tämä sunnuntai ei ole tavallinen. Mä saan olla onnellinen, että voin nyt nousta sängystä rauhallisen aamun jälkeen, pukea vaatteet päälle ja lähteä kirpparille poikaystäväni kanssa. Sitä pitää osata arvostaa ja kunnioittaa. Se ei ole itsestäänselvyys.